Venäläiseen tapaan mikään ei koskaan toimi, mutta kaikki kuitenkin hoituu

Nyt alkuviikosta on tapahtunut niin paljon kaikkea, mitä haluan yrittää selittää teille. Se on kuitenkin vaikeaa, koska asiat ymmärtääkseen mun pitää selittää teille sen hetkiset olosuhteet, kaikki muuttujat, ympäristötekijät, selittää kulttuuria jne. Yritetään kuitenkin :) Jos kiinnostaa, lukekaa ja yrittäkää ymmärtää mun elämääni täällä. Tulee varmasti kyllä pitkä postaus, eikä valitettavasti taida olla paljoa kuvia. Lisäksi yritän postata tämän kännykän netin kautta, jolloin kannattaa varmaan yrittää ilman kuvia.

Maanantai – totta kai menen kouluun.  Olen jopa iloinen siitä, koska itselleni ainakin kotona istuminen ei sekään ole pitkän päälle ole enää kovin mielekästä. Lisäksi näin suomalaisena tuntuu jotenkin vähän hassulta, että kotona istumisen syy on se, että täällä on talvi ja lunta ja liukasta. Ei se kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista..

Ensinnäkin täällä tämän ”pahimman” kylmän ajan ei ilmeisesti pitäisi kestää kauaa. Suomessa on eri, koska siellä se talvi on aina kylmä ja luminen ja siksi kaikki on suunniteltu kestämään sitä! Täällä etelämmässä, on vähän eri. Olen aika varma, ettei täällä meidän kylässä hurjastelevalla marshrutkalla ollut talvirenkaita alla - sen verran pelotti meinaan olla kyydissä kun auto heittelehti liukkaalla tiellä. Kotona talon katto on suunniteltu kestämään vettä, ei lunta. Nyt siellä on ollut niin paljon lunta, että täällä yläkerran seinään valuu hiukan vettä.. Lisäksi täällä ilmat vaihtelee paljon rajummin. Jos aurinko paistaa, se lämmittää heti tosi paljon, eikä ole kylmä vaikka olisikin pakkasta se miinus kymmenen. Jos taas tuulee tuolta Siperiasta päin, niin on kyllä niin kylmä vaikkei olisi juurikaan pakkasta. Host isä kertoi, että on ihan tyypillistä, että muutaman viikon ajan helmikuussa täällä on kylmä ja lunta.

Mun on vaikea mennä kouluun, kun tuo meidän lautta ei toimi. Pitää siis mennä ensin toisella marshrutkalla sillan luo ja ottaa sieltä toinen kaupunkiin. Tätä varten pitää aamulla herätä jo 5.30, jota ehtii bussiin/marshrutkaan 6.40, jonne pitää siis jo kävellä tuonne kaupalle (joskus siis kulkee semmonen vihreä pikkubussin tyylinen, joskus taas keltainen enemmän tyypillisen marshrutkan tyyppinen.. Täytyy muistaa ottaa joskus kuvat niistä). Sillan läheltä sitten pitää kävellä toiselle pysäkille tarkoituksena jatkaa matkaa toisella marshrutkalla.

Ei siinäkään mitään ongelmaa olisi, paitsi että noin lähellä kaupunkia jo ihan jokainen niistä on aivan täynnä ja pysäkillä silti lauma ihmisiä, joiden pitää päästä töihin/kouluun. Suomalaisittain siis puhutaan täydestä, kun istumapaikat ovat täynnä. Sitten ainakin mun mielestä on täynnä, kun se on täynnä seisovia ihmisiä, mutta ehei, eihän se silloin ole vielä läheskään täynnä. Kyllähän sinne tunkemalla vielä yllättävän monta ihmistä mahtuu.. Sitten se on täynnä, kun edes tunkemalla ei mahdu enää yhtään sitten millään tai ovi ei mene millään enää kiinni. Sitä minäkin välillä mietin, että mites sitten sieltä perältä pääsee omalla pysäkillä pois, mutta kyllä sieltä jotenkin aina tungettua itsensä ulos saa. Eikä siis pysäkillä ole mitään jonotussysteemin tapaistakaan, vaan ne pääsevät kyytiin, jotka sinne ensimmäisenä ehtivät tunkemaan. Suomessa lapsille opetetaan, ettei saa ohitella vaan pitää kärsivällisesti odottaa omaa vuoroaan. Venäjällä tuollaisissa tilanteissa on parempi unohtaa suomalainen kulttuuri. Jos et itse ohittele, niin kaikki kyllä ohittelevat sinut etkä milloinkaan saa sitä mitä jonotat.  Nyt suomalaisten pitää ymmärtää, ettei se ole venäläisille mitenkään epäkohteliasta. Täällä vaan jonottamiseen pätevät eri säännöt suomalaisen ”odota vuoroasi, älä ohittele”-säännön sijaan.

Näin suomalaisen pikkukylän kasvattina ensinnäkään en ole juuri koskaan nähnyt ruuhkia. Meillä maaseudulla vitsaillaan, että neljän ruuhka syntyy kun on neljä autoa peräkkäin :D Täällä ruuhka-aika tarkoittaa vähän eri asiaa. Lisäksi lähestyvät olympialaiset aiheuttavat täälläkin kaikenlaisia vaikeuksia, esimerkiksi tiistaina täällä oli olympiatuli! Tiistaina siis oikeastaan koko kaupunki oli suljettu. Aamulla kouluun mennessä piti kävellä sillan yli, kun autoja ei enää päästetty kaupunkiin. Terroristeja siis täälläkin pelätään ja tiistaina poliiseja oli ihan joka mutkassa. En ymmärrä miten täällä edes voi olla niin paljon poliiseja.

Tiistaina mulla ei siis ollut aamulla koulua, vaan kouluun piti mennä kolmeksi. Siellä sitten oli muutama oppitunti ja sitten mentiin tien varrelle odottamaan olympiatulen ”ohijuoksua”. Olen sitten nähnyt olympiatulen ihan livenä, vaikka en nyt voi sanoa, että  se nyt niin kauhean suuri elämys oli nähdä se tuli :p Tiistai-illalla menin sitten vapaaehtoiselle yöksi, sillä en tiedä miten olisin päässyt kotiin enää niin myöhään. Keskiviikko-aamuna sieltä sitten kouluun ja venäjän tunnin peruutumisen vuoksi päätin lähteä tuonne Krasnodarin postiin laittamaan lomakkeita Suomeen. Siellä sitten osasin hienosti pyytää neuvontahenkilöltä apua ja saan oikean numerolapun. Kahden ja puolen tunnin ajan siinä sitten odottelin vuoroani.. Numerot pomppivat siellä ruudulla siihen malliin, ettei meikäläinen ainakaan löytänyt siitä mitään logiikkaa. Piti siis olla joka hetkenä valmis syöksymään oikealla ikkunalle, sillä kokemuksesta jo tiesin, että jos ei ehdi salamana syöksymään sinne, ne ehtivät kuuluttamaan uuden numeron. Lopultakaan mun numeroa ei tullut ruudulle, mutta siellä se ihana neuvojanainen tuli nykäisemään mua hihasta ja työnsi yhdelle kassalle, jossa sain lähetettyä matkaan lomakkeet (olin siis muutaman kerran epävarmuudessani ehtinyt jo kysymään neuvoa). Tämä siis tyypillinen esimerkki siitä, että täällä mikään ei koskaan oikein toimi, mutta kaikki aina hoituu.

Tuollaisia tilanteita on siis jatkuvasti ja siksi olen jo oppinut olemaan vähemmän stressaamatta. Jos kuitenkin aamuisin kouluun meneminen sujuu sentään jotenkin loogisesti, vaikkakin hankalasti, niin takaisin tulo ei sitten lainkaan. Host isäkin lähtee joka aamu töihin sillä meiningillä, ettei ole varma miten pääsee illalla kotiin, mutta luottaa siihen, että jotenkin varmasti pääsee. Minulla taas yleensä tapana analysoida menneitä ja miettiä mitä olisi voinut tehdä paremmin, jotta tilanne olisi hoitunut / tulevaisuudessa tulee hoitumaan kätevämmin. Täällä tuo taas ei yhtään toimi, sillä ikinä ei voi tietää mitä tulee tapahtumaan. Venäläinen ei siis huolehdi, vaan on tyytyväinen siitä, että kaikki jälleen kerran lopulta hoitui. Näin he siis minullekin sanovat kun suomalaiseen tapaan valittelen jonkin asian epäkäytännöllisyydestä tai ongelmista matkan varrella: ”Asiahan hoitui lopulta?” ja kun epävarmasti nyökkään, ei venäläinen enää näe asiassa mitään murehtimisen arvoista.

Kaiken huippu varmasti oli eilen. Ensin soitin vapaaehtoiselle, joka oli kiireinen eikä ehtinyt opiskella kanssani. Sitten soitan toiselle vapaaehtoiselle, kun meillä piti olla venäjän tunti. Selvisi, että venäjän tunti on peruttu. Sitten soitan host äidille, joka sanoo, että tänään marsrutkojen pitäisi kulkea normaalisti eli voin mennä ”suoraan” kotiin. Olen jo sentään tottunut jo enemmän jatkuvaan suunnitelmien muuttumiseen, vaikka pieni pettymys väkisinkin iskee. Olin kuitenkin väsynyt ja lähdin ihan mielelläni matkaan kotiin päin. Teoriassa tämä tarkoitti siis sitä, että matkan pitäisi hoitua seuraavasti: Kävelen ensin jonkun matkaa koululta paikalliselle torille, josta kulkee marshrutka ostoskeskukseen, joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella.  Torilla siis odotan ensin marshrutkaa ja matkaan ostoskeskukseen nimeltä ”Mega”. Siellä sitten olisi tarkoitus odotella tunnin verran kolmelta lähtevää marshrutkaa, jolla pääsen meidän kylään ja voin kävellä kotiin. Laskeskelin, että kun suoraan koulun jälkeen lähden kotiin (yhden jälkeen),  olisin kotona ehkä joskus ennen neljää. Onhan matka pitkä, mutta minkäs teet.

Tunnin odottelun aikana en kyllä ehtinyt muuta kuin juosta ostoskeskuksen supermarkettiin, ostaa jugurtin ja juosta takaisin, sillä enhän halua myöhästyä kello kolmen kyydistä. Odottelin siis ensin jotain 20 minuuttia, että kello tulee kolme ja sitten vielä seison pysäkillä vartin kolmen jälkeen. Marshrutkaa ei siis tule. Seuraavan pitäisi tulla 17.30. Odottelen siis siihen ja jälleen kerran seison odottamassa pysäkillä. Ei taaskaan mitään. Host äiti käskee odottelemaan ostoskeskuksessa, kun he miettivät miten pääsisin kotiin, sillä meidän kylään tuo oli viimeinen aikataulun mukainen kyyti.

Lopulta soitan host isälle ja hän käskee kiireen vilkkaan hyppäämään marshrutkaan, jolla pääsen sillan luo, sillä puolen tunnin päästä sieltä kulkee marshrutka meidän kylään. Matkan aikana soittelen sitten vuoroin host isän ja äidin kanssa, sillä todennäköisesti ei ehdi sinne siihen mennessä, kun marshrutkan olisi tarkoitus lähteä..  Väkisinkin siinä sitten stressailee, kun en edes tunne tuota aluetta kovin hyvin! Host vanhempani olivat siis soittaneet naiselle, joka oli jo kyydissä marshrutkassa ja siispä marshrutka odotti siellä minua, kun sinne juoksujalkaa pääsin. Tämä samainen ihanainen venäläinen, jonka kanssa host vanhempani olivat ilmeisesti soitelleet jopa maksoi matkani ja pyysi kuskia ajamaan meidän kylään, vaikkei sinne siis ilmeisesti ollut tarkoitus ajaa!

En edes tuntenut tätä naista, mutta venäjällä on juuri se, että täytyy tuntea ihmisiä. Näiden tuttavien avulla ja venäläisten auttavaisuudella siis kaikki aina lopulta hoituu. Ihmiset ovat siis valmiita tekemään palveluksia toisilleen, sillä näin täällä asiat toimivat ja he tietävät että joku taas auttaa heitä tarvittaessa. Kuski siis heitti minut aamuiselle pysäkille ja sieltä sitten aivan väsyneenä raahauduin kotiin. Suomessa sentään yleensä tiedät jos joudut odottamaan kauan sekä voit luottaa siihen, että lopulta saat sen mitä odotat (esim. numerolappujärjestelmä menee järjestyksessä ja näet sentään asian etenevän). Seitsemän aikoihin, siis noin kuuden tunnin kotimatkan jälkeen, pääsen kotiin. Olin väsynyt, huonolla mielellä ja koulupuvun vaihdettua heittäydyin sängylle. Siihen sitten nukahdin, syömättä, koska nälästä huolimatta olin aivan liian väsynyt syödäkseni. Silti onnellisena, että pääsin kotiin ja ennen kaikkea onnellisena siitä, että mulla on täällä niin paljon ihania ihmisiä, jotka pitää musta huolta. Hämmästyneenä venäläisten hyvyydestä ja auttavaisuudesta. Siitä, miten marhrutka odotti mua ja mulle täysin tuntematon nainen maksoi mun matkan ja huolehti, että pääsen kotiin.

Tänään aamulla heräsin yhdeksältä (14 tunnin unien jälkeen!), meikit levinneenä naamalla ja tajuan, että myöhästyin koulusta. Tänään siis pyrin toipumaan eilisestä ”koulumatkasta” :D Olen kuitenkin samaan aikaan onnellinen siitä, että saan kokea jotain tällaista! Ei kyllä Suomessa ikinä olisi voinut käydä näin. Kylän marshrutkan kuljettaja on ilmeisesti päättänyt, ettei aja ostoskeskukseen ennen olympialaisten päättymistä.. Tai tällaista ainakin kuulin. Venäjällä siis ihmiset soittelevat toisilleen jatkuvasti, sillä suunnitelmat muuttuvat jatkuvasti.

Tämän kaiken jälkeen tunnin kävely kouluun kuulostaa jo ihan luksukselta puhumattakaan siitä, että Suomessa pääsen kouluun melkein suoraan kotioveltani koulunpihalle koulubussilla, jossa vain erittäin harvoin yksi tai kaksi ihmistä joutuu seisomaan ja matka kestää vain puoli tuntia! Huomenna on host isoäidin syntymäpäivä ja sunnuntaina pitäisi olla venäjän tunnit.

Niin kuin AFS:n yksi sloganeista, joka suomennettuna voisi mennä jotenkin näin ”Ei ole hyvää eikä huonoa – on vain erilaista.” Täällä asiat vaan toimivat eri tavalla. Suomessa me ajatellaan, että tämä on oikein se tuo väärin, mutta täällä ollessani olen tajunnut, että eri kulttuurin ihmiset ajattelevat eri tavalla. Heidän oikeansa poikkeaa, siitä, mitä olen oppinut. Vaikka nämä kaikki tilanteet herättävät minussa aina kaikenlaisia tunteita tunneskaalojen jokaisesta päästä, olen onnellinen, että mulla on mahdollisuus kokea jotain tällaista. Jotenkin vieläkin tuntuu kauhean absurdilta, että asun täällä Venäjällä ja mulla on täällä toinen koti ja perhe, toinen elämä! Odotin tätä vaihtovuotta niin kauan, etten osaa ajatella, että olen jo ollut täällä yli puolet ajasta ja tämä vuosi tulee aivan liian pian loppumaankin. Tietysti mulla on aina ja ikuisesti ikävä kaikkia läheisiä Suomessa, kun olen erossa niistä. Nyt vain täälläkin on ihmisiä, joiden takia lähtöä ajatteleminenkin alkaa ahdistaa. Siksi en haluakaan vielä ajatella sitä, vaan nauttia näistä hetkistä täällä – niin hyvistä kuin huonoistakin.

Tällaista siis tällä kertaa :)

Rakkaudella

Nella